”Miks kaikki nää pelit on aina niin väkivaltaisia?” Kysyi isäni, kun olin kerran katsomassa Overwatchia vanhempieni luona.

Se oli taas niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli päästää pitkä ja turhautunut huokaus.

Tällä keskustelullahan on niin pitkä historia, ettei sitä oikeastaan edes kannata alkaa tässä kovinkaan tarkasti setvimään. Koko elinkaarensa ajan peliala on joutunut puolustelemaan sisältöään ja olemassaoloaan, pääasiassa vanhemmalle polvelle ja perinteisen median edustajille.

Taiteelliselta, yhteiskunnalliselta ja kulttuuriselta kannalta aihetta voisi siis lähteä perustelemaan vaikka millä tavoin. Tässä ei kuitenkaan ole kyse niistä, vaan eurheilusta. Suorituslajista.

Eurheilu on saanut koko pelialan tavoin niskaansa roimasti kritiikkiä, mutta tämä on painottunut enimmäksen sen niin sanottuun ”järjettömyyteen” tai ”turhuuteen”. Suomessa on toki ehditty mäkättää myös lajien sisällöstä esimerkiksi Ylen Assembly-lähetysten aikana.

Mutta tottahan se on, että eurheilun lajit ovat pääasiassa väkivaltaisia. Suurimmista lajeista Rocket League on ainoa, jonka sanavarastoon eivät kuulu sellaiset termit kuin ”hyökätä”, ”tappaa” tai ”tuhota”. Jopa viaton korttipeli Hearthstone perustuu konseptitasolla väkivaltaiseen konfliktiin.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että nämä perustuvat minkäänlaiseen peliharrastajien sisäiseen verenjanoon. Todennäköisempi selitys löytyy pelien historiasta. Pelit saivat alkunsa alkukantaisesta teknologiasta, jonka kanssa mahdollisuuksia monimutkaisille selityksille ja mekaniikoille ei ollut. Pelaajan motivaatio ja pelin säännöt piti saada selitettyä yksinkertaisesti ja nopeasti.

Kuolema on varsin simppeli ja jopa universaali käsite. Motivaatio Super Mariolla hyppimiseen on se, ettei tämä ”kuole”. Vihulaisia pitää väistää, etteivät nämä ”tapa”. Se on varsin helppo ymmärtää ja siitä perusajatuksesta lähti koko peliala kasvamaan. Nyt ollaan tässä, ja pelit ovat laajentuneet kauas näiden konseptien ulkopuolelle.

Mutta se siitä historiantunnista.

Mitä nykypeleihin tulee, en usko että niissä koetaan muuta kuin vain näennäistä väkivaltaa. Väkivalta on meille vastenmielistä, koska se tuottaa kipua ja johtaa kuolemaan. Eurheilussa väkivalta pienentää ruudun reunassa olevia numeroita ja johtaa joko ”jäähylle” joutumiseen tai pelistä tippumiseen. Varsin kliinistä touhua siis loppujen lopuksi.

Ja tietenkin oleellista on myös se, ettei vastapelaajia oikeasti tapeta. Oikea väkivalta keskittyy siihen, että toista henkilöä satutetaan tietentahtoisesti, mutta eurheilussa tiedämme vastassamme olevan vain toisen henkilön virtuaalinen ”sätkynukke”. Vähän niin kuin siis takavuosien Robot Warsissa. Toki ihan kohteliaisuussyistä sanastoa voi olla hyvä kehittää, itse esimerkiksi tykkään puhua mielummin "pickeistä" kuin "tapoista".

”Minua ei huoleta väkivaltaviihde, vaan väkivaltatosi”, sanoi Spede Pasanen aikoinaan (näin vapaasti lainaten). Sama täällä. Sillä onhan perinteinen urheilu välillä aika karua katseltavaa. Jääkiekossa ja amerikkalaisessa jalkapallossa taklataan välillä niin että syntyy elinikäisiä vammoja, kamppailulajeista nyt puhumattakaan. Nyrkkeilyssä urheilijoille maksetaan miljoonia siitä, että he pieksevät toisiaan tajuttomiksi, ja nousussa oleva MMA on kenties vieläkin raaempaa peliä.

En siis jaksa olla kovinkaan huolissani siitä, että eurheilijat sulkevat toistensa virtuaaliavatareja pelistä ulos hiirtä naksauttamalla. Toki kaikki viihde ei sovi ihan jokaiselle, mutta ikärajat ovat olleet osa pelialaa jo vuosikymmeniä ja niitä noudatetaan myös eurheilun parissa.

Itse olen pelannut jollain tavalla agressiivisia pelejä aina noin kahdeksanvuotiaasta asti. 15-vuotiaasta lähtien pelasin niinkin ”rajua” peliä kuin Team Fortress 2 käytännössä päivittäin. Mutta kun astuin armeijaan 19-vuotiaana, kiväärin pitäminen tuntui äärimmäisen hermostuttavalta, ja sillä ampuminen suorastaan luonnottomalta. Tiesin hyvin, että sen valta ja voima ovat aivan toista luokkaa.

Videopelit eivät pääse sellaisen lähellekään.

Kuvalähteet: Rainbow Six: SiegePlayerunknown's Battleground

 

Lue myös: