Yleinen
Hyvää lienee kannattaa odottaa. Yksi e-urheilun pitkäikäisimmistä lajeista, Counter-Strike, syntyi 2000-luvun alussa ja nyt laji näyttää monien iteraatioiden jälkeen mallia muille lajeille. Ensimmäinen Counter-Strike -ammattilaisten pelaajayhdistys, Counter-Strike Professional Players’ Association (CSPPA), on syntynyt ja mukana on nimekkäitä pelaajia viemässä pelaajien sanomaa eteenpäin.
Tämä on loistava asia sekä lajin uskottavuuden ja jatkuvuuden että sen ammattimaistumisen kannalta. Elektronisen urheilun keskiössä olevien pelaajien edunvalvonta kun tulisi olla sanomattakin selvää ihan jokaiselle lajin parissa toimivalle tekijälle.
Eri lajien lainalaisuudet, toimintatavat ja turnaus/liigajärjestelyt eroavat toisistaan sen verran paljon, että yksi yhtenäinen pelaajayhdistys valvomaan kaikkien pelaajien etuja kansainvälisellä kentällä tuskin olisi optimiratkaisu. Kuten CSPPA:n kohdallakin nähtiin, kyseessä on edunvalvontaelin vain yhden lajin puitteissa. Viime vuonna e-urheilulaji League of Legendsin puitteisiin luotiin myös ammattipelaajien keskittymä, jolla pyritään saamaan pelaajien ääntä kuuluviin lajin omistavan tahon, Riot Gamesin, keskusteluissa ja päätöksenteossa.
Pelkkä pelaajayhdistys itsessään ei tietenkään riitä, vaan tarkoitus on turvata pelaajille yhtenäinen kohtelu niin sopimusneuvotteluiden kuin yleisten työolosuhteiden puitteissa. Haasteita pelaajakonklaavilla tulee aivan varmasti olemaan – elektroninen urheilu on alana lähtökohtaisesti globaali ja kunkin ammattilaisorganisaation pelaajasopimukset perustunevat kyseisen maan lainsäädäntöön.
Huomioon on siis otettava paitsi lukuisten eri maiden lainsäädäntö, myös alalle ominaiset harjoittelutavat. Jos kovimmat joukkueet ja heidän pelaajansa harjoittelevat vaikkapa 10-12 tuntia päivässä, on kysyttävä miten se asettuu kyseisen maan lainsäädäntöön, yleisiin työehtoihin, ylityökorvauksiin ja niin edelleen. Nämä ovat asioita jotka vain pitää ottaa huomioon jos alaa halutaan yhtenäistää.
Yleiset työehtosopimukset voivat vaikuttaa todella dramaattisesti kunkin lajin kehitykseen. Jos työaika rajataan kaikille pelaajille esimerkiksi kahdeksaan (8) tuntiin per päivä, lajin terävimmän kärjen taso voi aluksi jopa laskea: kun harjoittelumäärästä tippuu jopa kolmannes pois, lyhyellä aikaväillä se varmasti näkyy suorittamisessa. Huippujoukkueiden täytyykin mukautua uusiin työaikoihin ja kehittää toimintaansa siten, että vähemmässä ajassa saadaan tehokkaasti aikaiseksi se harjoitteluvaikutus, mitä aiemmalla harjoittelulla saatiin.
Lajin hektisyys ei myöskään helpota pelaajien etujen ajamista. Kun uusi potentiaalinen e-urheilun laji syntyy, organisaatioiden täytyy tehdä hyvin nopeassa ajassa päätös siitä, aikovatko panostaa ko. lajiin ja siinä kilpailemiseen. Tällön pikavoitot saattavat kiilua organisaatioiden silmissä ja pelaajien oikeudet voivat unohtua. Jos uuden lajin kilpailullisen huipun elinkaari on 3-5 vuotta, pelaajayhdistysten tulee olla erityisen ketteriä toiminnassaan, koska muutoin kestävien standardien luominen ja alan kehityksen mukana pysyminen voi olla haastavaa. Pidempiaikaisille, jo paikkansa visusti vakiinnuttaneille lajeille omat pelaajayhdistykset ovat varmasti täysin oikea ratkaisu, mutta pienemmille lajeille yksi yhteinen pelaajayhdistys olisi parempi.
Kiiluipa valtion tukirahat silmissä tai ei, Suomen kokoisessa markkinassa en näe järkeväksi perustaa pelikohtaisia pelaajayhdistyksiä markkinan pienuuden takia – vain pari kourallista pelaajia ylipäätään pelaa täysipäiväisenä ammattilaisena – vaan mieluummin yhden etujärjestön valvomaan kaikkien pelaajien etua. Toki ennakoiva aktivoituminen pelaajilta on suotavaa, jotta etujen ajamista tukevat rakenteet ovat valmiina siinä vaiheessa kun pelaajamarkkina on sille valmis.
Edunvalvontatoiminnan lisääntymisen myötä tulevaisuudessa voidaan nähdä jopa e-urheiluammattilaisten lakkoja. Mielenkiinnolla odotan niitä, ja ennen kaikkea niiden vaikutuksia alaan kokonaisuutena.
